"Luonto puhukoon itse puolestaan"

Luonnon ja kielen kytköksiä suomenruotsalaisessa ja suomenkielisessä sotienjälkeisessä modernistisessa lyriikassa

Abstract

"Luonto puhukoon itse puolestaan. Modernismin jäljittelyssä on paljon sellaista, mikä tekee syntiä tätä vastaan", totesi Rabbe Enckell vuoden 1958 Parnassossa ja otti samalla osaa ilmaisun ongelmista käytävään keskusteluun. Ilmaisu ja kieli sen osana olivat todella olleet kriisin ja uuden suunnan määrittelyn alaisena sotienjälkeisen modernismin kontekstissa jo 1940-luvun lopulta alkaen. Vanha kieli oli koettu aikansa eläneeksi, harhaanjohtavaksi, tyhjäksi käyneeksi ja jopa vaaralliseksi. Uuden kielen löytäminen oli selkeä tavoite mutta prosessi tavoitteen saavuttamiseksi ei ollut muodostunut suoraviivaikseksi: 1950-luvun kirjallisuuskeskustelua leimaavat tiukat kannanotot puolesta ja vastaan ja samaan aikaan moninaisuutta ilmentävä podhinta, reflektointi ja relatiivisuuden kanssa painiskelu. Keskeisenä kysymyksenä koko ajan kuitenkin oli, mistä löytää malli uudelle kielelle, ilmaisulle ja näihin kytkeytyvälle tavalle hahmottaa maailmaa.

Yhdeksi vahvaksi kandidaatiksi uuden suunnan mallia etsittäessä ilmaantui luonto. Suomenruotsalaisen 1950-luvun modernistisen runouden yhteydessä luonto on usein nostettu esiin keskeisenä elementtinä ja teemana. Suomenkielisen sotienjälkeisen modernismin runouden kohdalla usein painopisteon ollut muissa piirteissä, mutta oikeastaan luonto on vahvasti läsnä myös suomenkielisessä 1950-luvun runoudessa. Eikä luonto ole ruotsin- ja suomenkielisessä runoudessa vain läsnä, vaan se myös on laitettu toimimaan osana keskustelua kielestä, merkitysten muodostamisesta, ilmaisusta ja maailman hahmottamisesta. Luonto on näin merkittävässä roolissa sotienjälkeisessä keskustelussa kirjallisuuden ja kielen suunnasta ja ihmisen roolista tässä suunnanotossa.

Artikkelissani tarkastelen rinnakkain ja vertailevasti 1950-luvulla suomenruotsalaisen ja suomenkielisen kirjallisuuden piirissä käytyä keskustelua luonnon, kielen, merkitysten ja maailmanhahmottamisen keskinäisistä suhteista. Artikkeliani varten olen käynyt läpi yli sadan 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuun ilmestyneen runoteoksen aineiston ja analysoinut niissä esiintyviä kielen ja luonnon kytkösten metalyyrisiä pohdintoja. Siinä missä luonto aiheena, elementtinä ja teemana levittäytyy yli kielirajan, kielen metatason pohdinta on selvästi tyypillistä 1950-luvun suomenkielisessä runoudessa, kun taas ruotsinkielisessä runoudessa pohdinta keskittyy enemmän merkityksen muodostukseen ja ilmaisuun yleisemmällä tasolla. Merkitykset, ilmaisu ja kieli kuitenkin liittyvät toisiinsa tiiviisti, ja oikeastaan on kyse saman ongelmakentän – maailman, kokemuksen ja ilmaisun keskinäisten suhteiden haasteiden – lähestymisestä eri suunnista. 1950-luvun runoudessa ja keskusteluissa luonto ei ole näistä kielen ja merkityksen pohdinnoista irrallinen saarekkeensa, vaan sijoittuu vahvasti tämän keskustelun ytimeen.

Luonto esimerkillisyydessään, ihanteellisuudessaan, alkukantaisessa puhtaudessaan asettuu runoissa usein vastakohdaksi turmeltuneelle, harhaanjohtuneelle ihmiselle, ongelmissa rypevälle ihmisen kielelle ja ihmisen konventionaalistuneelle tavalle hahmottaa merkityksiä ja maailmaa. Tätä kriisitynyttä ja poolittunutta mutta samalla dynaamista, parempaa suuntaa etsivää asetelmaa tarkastelen artikkelissani kontrapunktisen luennan läpi. Samalla kartoitan tämän luentatavan avulla kytköksiä – eroja, yhtäläisyyksiä, vuoropuhelua – ruotsin- ja suomenkielisen 1950-luvulla ilmestyneen modernistisen runouden välillä ja sisällä:tarkastelen kytköksiä niin luonnolle annetuissa rooleissa ja funktioissa kuin myös suhteessa luontoon ja samalla suhteessa kieleen, merkityksiin ja ihmiseen. Pohdin myös sitä, miksi luonto on modernisteille niin keskeinen, minkälainen luontosuhde tarkemmin ottaen modernistien teksteistä välittyy ja mihin suuntaan luontosuhteen tarkastelu johtaa käsitystä Suomen sotienjälkeisestä modernismista.